Enää 3 päivää ja oon ollu Japanissa 200 päivää. Ihan hullua. Onko oikeesti kulunu jo niin monta päivää? Vaikee sitä on uskoo. Elämä vaan hujahtaa aina päivä päivältä, joskus sattuu jotain jännää, pääasiassa elämä on kuitenkin melko normaalia. Käy päivittäin koulua, käy shoppailemassa, ostamassa ruokaa, pesee pyykkiä, ehkä matkustelee joskus. Aluks kun oli menossa koko ajan nyt huomaa, että on selkeesti rauhottunu ja päivät menee lähinnä dormilla tai K:n luona. Sillain se alkuhuumakin katoo. Mutta silti Japani onnistuu säilyttään sen tietyn fiiliksen, että täällä on sitä jotain. Toisaalta se puolivuotta on paljon, mutta toisaalta myös niin vähän. Tietty kaiken upeuden keskellä mullakin on ollu aikoja, jollon oon ollu aika maassa ja itkeskelly itsekseni vaan täällä huoneessa, kun tuntuu että mikään ei onnistu. Etenkin joskus varmaan kuukaus tänne tulon jälkeen, kun koulunkäynnin alku oli vähän hankala japanintuntien takia ja kun ei ollu sen kummemmin vielä muodostunu mitään ystävyyssuhteita. Kuitenkin kun meni päivä päivältä eteenpäin, alko huomaan, että ympärille oli jotenkin ihmeellisesti muodostunu kiva kaveriporukka, joiden kanssa sai viettää aikaa ja pitää hauskaa. Muistan, että siinä vaiheessa elämä täällä muuttu huomattavasti mukavemmaks. Oli ihmisiä kelle mennä randomisti jutteleen mitä vaan, ilman että tartti olla epämukava olo.
Lähes kaikki kaverit lähtikin sit vuoden vaihteessa poies, niin sitä oli vähän maassa, että taasko sitä pitää uusia ystäviä lähtee tekeen. Tuntu, et oli vähän kun lähtöpisteessä. Meijän porukasta kun kuitenkin jäi vaan oikeestaan 2 tyyppiä tänne. Kuitenkin kun vuos nyt taas lähteny käyntiin, kyllä sitä huomaa jo nyt, että noista aikasemmista vaihtareista, keiden kanssa joskus saatto jutella, niitten kanssa on nyt ollut sit enemmän ja viettäny aikaa. Jotenkin kaikki uudet vaihtarit viettää aikalailla seuraa omiensa kanssa. On uus ranskalainenryhmä ja sit amerikkalaiset. Niitä tänne lähinnä tulikin, ehkä ne viihtyy sit omiensa luona. Pari vanhaa kaveri kävi täällä myös tässä uuden vuoden jälkeen, ja oli aivan ihana nähdä niitä! Lisäks kuulin hauskoja juttuja niiltä. Taiwanilaiset kaverit oli vähän kun "kilpailleet" musta koulun alussa ja viestitelleet keskenään että "määpä puhuin Millan kaa tänään!" ja "tein Millan kaa sitä ja sitä" ja tällasta. Nauroin niin kun kuulin sen, että oikeesti?! Mulla ei ollu mitään ideaa. Se oli niin huvittavaa. Tykkäsin niistä molemmista kuitenkin tosi paljon! Joskus haluun käymään Taiwanissa päin kyllä. Toista niistä tytöistä nään ehkä vielä kevään aikana, jos onnistaa, koska se on vielä Japanissa. Ainakin meillä oli sellasia suunnitelmia. Ne oli kyllä niin hyviä tyyppejä. Myös se, että dormissa ei oo enään ketään toista suomalalaista on tosi harmi. Ei voi enää puhua Suomee ja jutella niin, että kukaan ei tajua. Meillä oli aina niin randomeita juttuja H:n kanssa ja mulla ainakin oli hauskaa, mitä nyt joskus vähän H tulistu joistakin asioista. Puhuttiin just tänään yhden tyypin kanssa, joka on samasta koulusta, että "vitsi kun H ei oo enää täällä. Se on nii hauska persoonallisuus. Tunnillakin se aina tulistu ja sano muille että älkää ny valittako enää siinä" ja kaikkee. Terkkuja vaan sinne, tiedän et luet tätä haha. Joskus mietin, et sit kun on vuosia menny, ois hienoo, jos pystytään vaihtarikaveriporukan kanssa tapaamaan joskus jossakin päin maailmaa, missä se sit ikinä oliskaan. Se olis upeeta.
Sit on tietty K. Ennen kun lähin vaihtoon sanoin yhelle kaverille naureskellen että "määhän en tuu Japanista takasin, ennen kun oon löytäny jonkun miehen sieltä". Mutta en mää nyt uskonu, että siihen mitään kovin korkeita chänsejä ois jos totta puhutaan. Onhan sitä joskus tullu oikeesti mietittyä, että oiskohan sitä joskus mahollista saada japanilainen poikaystävä?! Muistan kanssa edelleen, kun äite joskus sano, että "joskus se tuo vielä jonkun japanilaisen miehen kotiin", tai vastaavin sanoin. Naurettiin niin paljon sitä sillon. Kuka oliskaan uskonut haha. Vaikka ehkä sillonkin joskus ajattelin että "no toivotaan!!" lol. No jaa, normaalia elämää se silti on, eikä mitään ruusuilla tanssimista. Alamäkiä ja ylämäkiä niinkun suhteissa yleensäkkin. Erilaisen siittä tekee tietenkin erilaiset kulttuuritaustat ja kieli. Joskus meijän kommukointi onkin aika huvittavaa. Kerran yks kaveri talvella sano että "ootteko te aina noin??" kun näki meijän epämääräsen kommunikoinnin ja olin vähän olkia kohauttaen et "joo kai?" K puhuu mulle kuitenkin lähes aina vaan japania. Joskus se yrittää harjottaa sen enkkua, mut aika nopeesti se vaihtaa taas japaniin. Ite puolestaa puhun aika usein vaan enkkua, sillon tällön japania. Haluisin kauheesti puhua japania, mut sit kun ei pysty ilmaseen itteensä niin hyvin, monesti luovuttaa ja vaihtaa enkkuun. Se on sinänsä harmi, koska haluais kauheesti tulla paremmaks, mutta sanasto ei riitä. Joskus myös mietin kui paljon K missaa mun juttuja, koska se ei tajua enkkua. Perusjapanilaisena tapana, se ei aina sano, että "mitä?" Onneks nykyään useemmin kun aikoinaan. Ja täytyy myöntää, että joskus mietin, et mitenhän meidänkin käy sit kun palaan Suomeen toukokuun lopussa. K puhu jossain vaiheessa, että jos se tulis Suomeen vaihtoon, mutta se nyt on vähän harmaan pilven peitossa. On se myös puhunu, että se haluais työskennellä ulkomailla. Ite toisaalta haluisin tehdä harjottelin Fukuokassa, jos pystyy. Saas nähdä. Jos oikeesti löytyis joku paikka, missä viihtyis, olis aika hienoo. Kauheesti ajattelemisen aihetta.
Alkaa vaan ahdistaa koko palaaminen. Jos huomaakin, että mikään ei oiskaan liikkunu eteenpäin Suomessa ja sama arki, kun missään olis ikinä käynykkään. Luin tässä taannoin tän artikkelin. Musta aika hyvin kirjotettu. Mitähän sitten tulee oikeesti tapahtuun, kun viimein palaan Suomeen? Jumahdanko sinne? Lähdenkö taas matkaan? Kysymyksiä, kysymyksiä.
Tuntuu, että piti vielä kirjottaa jotain, mutta tällä hetkellä lyö tyhjää. Ehkä palaan myöhemmin lisäämään jos keksin, mitä se oli.
Oon täällä edelleenkin muuten kipeenä. Imusolmukkeet turvoksissa, kurkku kipee ja turvoksissa kanssa, mukavia valkosia peitteitä kurkussa. Kuumetta ei sinänsä, ehkä ihan hiukka lämpöö. Vähän päälle viikon verran jo. Mikähän tauti tääkin on?! Ensin söin lääkkeitä 5 päivää, kävin lääkärissä uudestaan, sain vahvempia antibiootteja, nyt kolmas päivä ja vaikutusta ei näy kyllä ollenkaan... millonhan tääkin parantuis :( Ei oo kiva sairastella. Inhottavaa juoksennella johkin sairaalaan tai klinikoillekkaan. Lisää stressiä vaan.
Harvinaisesti ei yhtään kuvaa! No ehkä vähän erilainen postauskin aikasempiin verrattuna. Blogi pysyy kuitenkin aika usein vähän pinnallisena, mutta aattelin nyt jakaa vähän ajatuksiakin täältä päin. Jos ens kerralla kun kirjottelisin, olisin jo terve!!!
Jaetaan tähän loppuun vaikka pari biisiä, jotka bongasin viime päivinä tässä.
Tää on nätti biisi. Tätä oon kyllä kuunnellu jo pidemmän aikaa.
UNiTElta tuli uus pv ystävänpäivänä. Ihan mukavan kuullonen.
Sattumalta tuli tämä vastaan. Tykkään.
Ja viimisenä tämä biisi. Tuli myös sattumalta vastaan ja tykästyin! Voin suositella.
Milla ☆
元気になりたいです!!